En mennyt tänään kouluun. Väsytti aamulla niin kovin, eikä oikein kiinnostanut. Muutenkin olen nyt lähiaikoina tuntenut itseni todella heikoksi ja turhaksi, kykenemättömäksi mihinkään. Itseinho on todella suuri juuri tästä syystä. En jaksa enää mitään, mikään ei kiinnosta.
Iskälle en viitsi asiasta mitään sanoa, hän tuskin ymmärtäisi. Suuttuisi vain. Enkä todellakaan jaksa riidellä nyt kenenkään kanssa! Vaikka, ei silläkään niin väliä ole. Siinäpä ääntään korottaisi... Ihan sama se mulle on.
Jotain positiivista tässäkin päivässä kyllä on. Viikonloppu alkaa, eikä tarvitse jaksaa koulua, iskä menee luultavasti Maj:lle ja Teemu Jyväskylään moikkaamaan ystäväänsä Mikkoa. Tämä tarkoittaa sitä, että saan olla yksin kotona. Tekemistä kyllä riittäisi, mutta enpä taida jaksaa. Koulujuttuja olisivat nekin. Hiiteen koko koulu.
Katsoin äsken peiliin, eikä näky miellyttänyt minua yhtään. Asialle on pakko tehdä jotain, en vain tiedä jaksanko tai kykenenkö siihenkään. En kuitenkaan tahtoisi hoitaa asiaa epäterveellisin metodein. Tarkoitukseni oli kyllä aloittaa eräs kuntoilu-projekti viime maanantaina, mutta läskiksihän se meni. Mikä ei kyllä yllätä sinäänsä.
Olen erittäin huolissani eräästä ystävästäni. Hän on taas aloittanut ryyppy-putken. Hän ei asu lähellä, enkä oikein tiedä kuinka voisin häntä auttaa. Se ahdistaa. En taida kyetä auttamaan häntä enää, vaikka kuinka tahtoisinkin. Ei hän enää kerro huolistaan samalla tavalla kuin ennen, vaan yrittää hukuttaa ne alkoholiin. Tiedän kyllä, että hänkin tietää ettei ne huolet mihinkään katoa, ne vain unohtuu hetkeksi. Toivon, että ryyppy-putken loputtua hän voisi kertoa minulle taas huolistaan ja voisin edes yrittää auttaa. Ehkä onnistuisin ehkä en, mutta ainakin olisin saanut mahdollisuuden yrittää.
Nyt loppui valitus! Anteeksi, oli vain pakko purkaa jonnekin mietteitäni ja tuntemuksiani.
